sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

lumisateita ja suurenevia kahvikuppeja



Huomaan, että aivan väkisin
meinaa mennä mieli harmaaksi, kun tuo keli on tuollainen! Yleensä en koskaan purnaa ilmoista, koska sää nyt todellakin on yksi niistä maailman asioista, joihin en voi vaikuttaa. Mutta kun kahtena huhtikuun loppupuolen päivänä olen katsellut tosi sakeaa lumisadetta, niin positiivisuus on ollut vähän haparoiden löydettävissä.

Siksipä kai rosalian runotkin 
tänään oli hiukan synkkä:



Olen ollut nyt erityisen täyden kalenteri orjana kuluneen viikon. Olen saavuttunut kivoja, isoja juttuja, mutta ollut myös aivan rättiväsynyt. Onneksi ensi viikko on edes vähän tyhjempi, vaikka deadlinet sielläkin kurkistelee.
 





Myös yksi lapsista on vuorostaan aiheuttanut harmaita hiuksia. Miten ihminen voikaan olla toisina hetkinä aivan syötävän suloinen, ajatteleva pieni poika, mutta toisina hetkinä aivan vihoviimeisen hermostuttava?? Kun aivan oikeasti tuntuu, etten vain ymmärrä? No, oma rajallisuus pysyy ainakin kirkkaana mielessä. Ja tuon lapsen kanssa on lopulta aina hyvä jutella, on sangen analyyttinenkin, sille päälle sattuessaan.

Ja sitten taas hoksaan, että, niijjjooo, sitähän itsekin olen ja toimin, juuri täsmälleen näin! Osaan olla oikein kiva ja mukava (ihan nättikin joskus), mutta ei ole ollenkaan kovin vaikeaa muistaa niitäkin hetkiä, kun peilistä katselee 13-vuotias kaikkitietävä ja totaalisen joustamaton ... henkilö. Sitä vaan unohtaa ehkä, että lapsetkin ovat ihan vaan tavallisia ihmisiä. <3





Onneksi huomisen kohdalta kalenteri on oikeastaan melkein tyhjä. Otin kirpparipöydän, sitä täytyy hiukan käydä siivoilemassa ja täydentelemässä. Kirppareista voisinkin hei tehdä oman postauksen joskus! Meillä kirpparit ovat olleet jonkunmoinen osa tätä lapsiperhe-elämää. Tosin vähenemässä määrin, kun lapset kasvavat.

Hyvää yötä ja leppoisaa sunuuntaipäivää!
Ai juu, ihana kun olette kommentoineet!

-rosalia

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

ikkunoista ja kuvaamisesta


Arvelen, että silloin tällöin tulen tekemään postauksen, joissa on lähinnä kuvia. Vaikka ne ei aina ole teknisesti laadukkaita, niin usein niihin sisältyy jotain yleisesti kaunista tai sitten mulle henkilökohtaisesti sangen tärkeää. Ja kun tämä nyt sattuu olemaan mun blogi, niin teen itselleni uskollisesti :) Se lienee aina se paras tapa.
 

Sillä tyylillähän sitä parhaiten jaksaa.Olen
 ehtinyt lueskella aika monia blogeja, ja todellakin huomaan nyt sen, että tämä bloggaaminen on ihan monillekin työtä, tai ainakin osittain. Se aiheuttaa monenlaista ajatusta. Miettii omalla kohdallaan sitä asiaa, että ketä varten tätä teen, mihin tällä pyrin. Kauanko jatkan, jatkanko samalla tavalla vielä vuoden kuluttua.
 


 Olen huomannut kuvaavani paljon ikkunoita. Siihen on varmaan monia syitä, useimmat tiedostamattomia. Minulle kuvissa mielenkiintoista on valo, ja sitähän ikkuna aina päästää sisälle, milloin enemmän, milloin vähemmän. Tykkään vanhoista rakennuksista, ja niissä on usein kauniit, vaikka toisinaan elämää nähneet ikkunat.
 


Äsken kuvia selaillessani huomasin myös, että ikkunakuvat ovat käteviä siinä mielessä, että kun ei ole ihmisiä, ei yleensä tarvitse miettiä, voinko julkaista tämän. Usein tulee hieman paljastaneeksi, missä sitä on seikkailtu ;)


Ikkunat ovat myös hyviä pitämään salaisuuksia. Näistäkään kuvista ei välttämättä tiedä, missä yksi lapsista oli mahataudissa, ja missä sain juoda kahvikupillisen rauhassa nautiskellen.
 

Kiva kun kävit, valoisia päiviä toivottelee
 
-rosalia

perjantai 14. huhtikuuta 2017

muna on kanaansa viisaampi



Tänään on ollut aikas leppoisa päivä, ja se oli kyllä tarkoituskin! Aika tiivistähän se  arki taitaa itse kullakin olla, niin relaamisen jalo taito täytyy oikeastaan aina vähän etsiä vapaiden alkaessa. Kävin kävelyllä. Jylhiltä näytti nuo tutut maisemat. Erikoinen roikkuvan lumisateen ja eteenpäin puskevan kevään aiheuttama valo. 


Olen viime päivinä jonkun verran miettinyt (taas!) sitä, että tässä perhepelin arkisessa tiimellyksessä on vain kuunneltava omaa jaksamista, ja tosi herkällä korvalla. Minun oma jaksaminen -otsikon alle kuuluu viiden perheenjäsenen asiat. Eräänä iltana nimittäin esikoiseni, joka ei vielä ole kovin vanha, mutta sangen viisas jo, totesi itse olevansa tosi väsynyt, ja kaipaavansa sellaista aikaa viikonloppuun, kun voi vaan olla. Huomasin, että minusta olisi pitänyt suorittaa harrastuksia paremmin, mutta (hyvin tunnollinen) lapseni tunnistaa rajansa paremmin. Se on melkoisen hieno taito! Niinpä yksi partiotapahtuma jää väliin ja varmasti hyvä niin. Voi kunpa olisin yhtä viisas kuin lapseni!
 



 Minun lähelläni on paljon murhetta. Siis monella läheisellä. Yritän luottaa siihen, että usein se riittää, kun kuuntelen. Lienee inhimillistä, että haluaisi tehdä paljon enemmän. Aina ei vain voi. Minä kuuntelen tavattoman monenlaista musiikkia. Yksi sanailija-suosikkini on Jukka Poika. Kivisiä polkuja miettiessä mieleen nousi tämä ralli:

Elämäs' on taistelun arvoinen, 
oi, rakas veljeni muistathan sen?  
Jokainen polku ja jokainen tie, 
kivinen olkoon, mutta eteenpäin vie.  
Joo, se on taistelun arvoinen, 
oi, rakas siskoni muistathan sen?
Jokainen hetki on lahja, 
oli vaan kansi tai pohja.
-Jukka Poika


Oikein hyvää ja auvoisaa pääsiäisen aikaa Sinulle! Lököisiä päiviä ja 
paljon suklaata ;)
-rosalia
ps. tervetuloa lukemaan mun höpsötyksiä, kiitos kun käytte jättämämässä viestejä, rohkaisee roppakaupalla! <3

tiistai 11. huhtikuuta 2017

rauhallinen jälkikirjoitus

Jälkikirjoitus... perheeni pölähti paikalle,  kaupasta ja ulkoilemasta.

Nyt. Yksi soittaa soittoläksyjään, ihan keskittyneesti.
Toinen lajittelee lusikoita haarukoita veitsiä tiskikoneesta laatikkoon.
Kolmas ja neljäs keskustelevat oikein kauniisti jalkapallojen teknisistä ominaisuuksista.
Kaikki neljä antavat minun kököttää yksin tietokoneella, naputtaa omiani. Kukaan ei kysy, miksi teen niin, miksen jo tule.



Lamppu syttyy. Kamalan usein syyllisyys nousee sisältäni, aivan vain itsestäni. Pitäisi laittaa pyykkiä, pitäisi laittaa tiskejä, voisi laittaa kesäkukan taimia lisää. Pitäisi ja voisi ja kyllä varmaan kannattaisi ja olisi järkevää. Laitan silmät kiinni ja kuuntelen arkeani, joka tällä(kin) nimenomaisella sekunnilla on tosi kaunista.

-rosalia

portfolioista ja muista kirjoituksista



Hohhoijaa. Nyt jo meinaa iskeä bloggarin
sanattomuus. On ollut tosi kiireistä viikon ajan, ja sittenhän tämä tämmöinen kaikki, pientäkin luovuutta "vaativa" jää. 
En hitsi vieköön nyt luovuta!


Näissä hulabaloo-hetkissähän sitä rauhoittumista ja pysähtymistä juuri tarvii. Mulle kirjoittaminen on just sitä. Hetken hengähdys. Syvempi hengitys.

 



Olen opiskeluun liittyen joutunut tekemään itsestäni kertovan cv-tyyppisen lärpäkkeen. Voi kamala, kuinka vaikeaa! Osaan kyllä toki tehdä asiallisen cv:n, mutta tämä oli vapaamuotoisempi portfolio, jossa ideana oli kertoa myös muista hyvistä puolistaan kuin vain ihan "kylmä osaaminen". Toisaalta, sitten kun vain päätin täysin kritiikittömästi kirjoitella kaikkea maan ja taivaan väliltä, niin saahan siihen paperille kaikenlaista. Ja lopulta, on ihan varmaan terveellistä katsella välillä itseään oikein positiivisin silmälasein. Hyvin epäsuomalaisesti.





Olen parin viikon aikana saanut parilta taholta kannustusta kirjoittamiseen. Se on tuntunut tositosi mukavalta, kun kirjoittaminen on itselle usein jotenkin suorastaan terapeuttista tai puhdistavaa. Ihana kuulla, että se on tuottanut vieläpä jollekulle toisellekin iloa. Tulee kovin kiitollinen olo!
 




Vielä vähän edelliseen sohvaperunapäivitykseeni liityen, tämän kirjoittamisen alku on hiukkasen samanlaista kuin lenkille lähtö. Huokailuttaa ja tuntuu, ettei ole energiaa mihinkään. Sitten sitä kuitenkin aloittaa ja lopussa seisoo hyvä mieli. Tai ainakin parempi.

-rosalia

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

sohvaperuna sekosi


Ajattelin tässä iltapuhteeksi tuoda vielä
yhden ison ilonaiheen tänne blogiini. Nimittäin liikunta! Olen joskus (moooonta vuotta sitten) juossut jopa puoli-
maratonin, mutta sen jälkeen juoksu on vain jotenkin hiipunut. Olen kyllä aina jossain muodossa harrastanut pienimuotoista  liikuntaa, mutta nyt taas aivan uusi innostus! Jee.

Kaverini (itse asiassa useampikin tahoillaan) on hehkuttanut sohvaperunan juoksukoulua. 
On kuulostanut ihan mukavalta, juu. No, nyt yksi tuttu oli kuitenkin aivan superinnostunut. Hän ei ole milloinkaan aiemmin juossut, ja tuon ohjelman myötä innostunut aivan valtavasti. Ideana siis on, että aivan nollasta lähtevä peruna pystyy muutaman viikon, tarkemmin sanottuna kuuden viikon, jälkeen käymään 5km lenkillä. Siis juoksulenkillä!



No, meikäläinenhän sitten tulosti lappusen ja aloin tehdä täsmälleen ohjeen mukaan, oikeasti poikkeuksellista... ja jännä kyllä, se, että käy pienillä lenkeillä usein, on ollut erittäin tehokas kunnon kohottaja! Helmikuussa aloitin, ja silloin pukemiseen tuntui menevän enemmän aikaa kuin parin minuutin lenkkiin.

Nyt olen menossa viikossa numero 8, ja eilen juoksin 6km putkeen ja kävelin sen päälle 4km. Ja on niin niin kivaa! Tähtäimessä on siis 11 viikon jälkeen kympin juoksu. Ja tokihan se nälkä kasvaa juostessa, ja mielessä siintää taas joskus jaksaa se puolikaskin. Mutta nyt nautiskelen tästä vaiheesta aivan täysin!


On kyllä mahtava huomata, kuinka toisen ihmisen innostus tarttuu! Sain yhden ystävänikin puhuttua tähän perunamaahan mukaan, ja nyt tsemppaamme toisiamme. Hänellä on kanssa jossain hamassa menneisyydessä yksi puolikas takana, mutta sen jälkeen ollut "hiljaisempaa"... 😉 On nimittäin niin, että vaikka kuinka joskus olisit juossut puolikkaan, niin ei se kunto vuositolkulla säily. Mutta sitä palkitsevampaa tämä on nyt ollut.

Eläköön innostajat!
Kuka mistäkin innostuu,
se on aina huikea tunne, kun
joku asia vain vie mukanaan. 
Ja antaa voimia.
Lähetän täältä positiivisia ja
innostuneita tuulia
Sinulle!

-rosalia

maanantai 3. huhtikuuta 2017

ystäviä ja norsuja



Eilen törmäsin hankalaan tilanteeseen.
Törmäsin siis sattumalta muutamaan ihmiseen, joiden kanssa olen huomannut väsähtäväni -ja pahasti. Tilanne vain tuli eteeni ja oli tietysti elettävä. Olin ystävän kanssa
liikkeellä, ja "muutama" sana tuli sitten 
jälkikäteen asiasta vaihdettua.

Myöhemmin soitin vielä toiselle ystävälleni, ja kerroin tapahtuneesta. Hän oli aivan järkyttynyt, kun kerroin tilanteesta ja siinä käydystä keskustelusta. Itse olin järkyttynyt lähinnä omasta ahdistuksestani, vaikka olen tosiaan yleensä erittäinkin korrekti ja jaksan oikein hyvin olla ihmisten kanssa.

Olin ja olen edelleen erittäin kiitollinen siitä, että sain "peilata" tuntojani ystäväni kanssa. Kun omassa elämässä on asioita, joiden kanssa on pärjättävä, ja niiden kanssa on opittava elämään. On kuitenkin valtava rikkaus, kun vanha ja luotettava ystävä muistuttaa, mistä olen tullut ja kasvanut, mitä olen läpikäynyt. Kertoo, että kyllä, on hienoa, että pärjäät, mutta, on normaalia, ettet aivan kaikkea meinaa jaksaa.




Tarkoitukseni ei nyt ollut moittia kyseisiä ihmisiä, eikä edes marttyroida itseäni, vaan nimenomaan kiittää ystävistä! Se on minulle aivan valtava asia, että saan aidosti jakaa luotettavien ihmisten kanssa myös niitä elämän kuhmuisia juttuja. 
Isoja ja pieniä.

 Kävin tänään kaupassa. Tällaiset asiat saavat minut aivan pöhkönä ilahtumaan. Norsut kauppakassissa, ja vielä ekologiseen muotoon puettuna! Aijjjettä tykkään.



Olen muuten huomannut, että täällä käy joku lukemassa näitä höpinöitäni! Vähänkö kiva homma, kiitos siitä!
Mukavaa viikon alkua! 💙

-rosalia 

perjantai 31. maaliskuuta 2017

onnellisen yksinkertainen



Eräs ihminen jutteli viisaita tässä taannoin. Monenlaisistakin asioista. Pääosin hän oli sitä mieltä, että me nykyajan ihmiset (?) olemme tehneet elämästä niin kovin vaikeaa. Että arki on arkea, ja se pitää sisällään kaikenlaista. 

Niinhän se varmaan on. Itsekin ajoittain huomaan ajattelevani, että ennen oli, jotenkin, yksinkertaisempaa. Yhteen opiskelutehtävääni liittyen minun oli käytävä muutama vanha (~1980-luvulta oleva...) musiikkivideo läpi. Ja kyllä, voi pyhä yksinkertaisuus! Kai se jotain kertoo, että nyt ainakin minun on vaikea istua paikallaan niin kauan, että noissa videoissa kuvakulma vaihtuu.

Toinen juttu on tuo positiivisuus. Sitä tuntuu tarjoavan nyt moni firma. Toiset ovat sitä mieltä, että asenne ratkaisee. aina. Mutta, jos elämä vain tuo eteen oikeasti murheen vuoria? Liian paljon liian kovassa vauhdissa? Asioita, joille et oikeasti voi mitään, ja joiden hoitamiseen sinun on laitettava aikasi. Esimerkiksi. Tällaista olen viime viikot seurannut läheltä, enkä kyllä millään voi allekirjoittaa että pelkkä uusi asennoituminen auttaisi.

 



Ehkä siihen positiivisuuteenkin liityy se itseä ja toista kohtaan armollisuus, ei niinkään reippauden vaatimus? Ja jotenkin armollisuuden aikajana. Nyt juuri minusta ei ole tämän enempään, mutta ehkä vuoden kuluttua. Ehkä kuukauden kuluttua jaksan hymyillä kyynelten läpi kauniille muistoille?

Isoissa asioissa olemme niin kovin erilaisia. Ja kovin eri kohdissa elämäämme. Toisen elämän variaatioita voi olla välillä vaikea sietääkin. Tekisi mieli helpolla neuvolla ohjeistaa. Silloin autan lähinnä itseäni.

Kyllä se tämäkin blogi näyttää tästä käynnistyvän. Ja ihanaa on ollut taas päästä ylipäätään tähän blogimaailmaan sisälle. On niin paljon hienoja kirjoittajia ja kuvaajia olemassa, voi veljet! 

Kiva kun luet! Kivat viikonloput sulle, käypä kurkkaamassa muutama vanha musavideo, niin häipyy kiireet hetkeksi :) Mitäs kuuntelit? "Jonna: Minttu sekä Ville" on yks omista suosikeistani :)

-rosalia

torstai 30. maaliskuuta 2017

riittävän vähän



Elän sangen kiireistä elämänvaihetta. Toisinaan tuntuu, että tämä vaihe onkin muuttunut elämäkseni. Joten, olisi varmaan hyvä osata suhtautua tähän kaaokseen jotenkin toisin. Vaikeaksi asian tekee varsinkin se, että olen aikamoinen suorittaja. En niinkään tyyppiä siivous-ekspertti ja kodinhengetär, vaan "aistinpas ympärillä elävien ihmisten mielialat ja yritänpäs saada kaikki hyvälle mielelle, mielellään pysyvästi" -tyyppiä. Arvannet, että hyvin sujuu...

Olen jo saanut sen verran monia elämänkokemusvuosia, että osittain tiedän, millaisista asioista tämä johtuu. Mutta kun se ei vielä riitä. Pitäisi oppia sulkemaan korvia ja silmiä toisinaan. Ja armahtaa itseään, minkä kerkiää! :)

Alla oleva teksti tiivistyi mielessäni tässä jokin aika sitten. Ihminen ei vain jatkuvasti taida jaksaa liian paljon?





Minulle tämä on yksi elämän vaikeita läksyjä. Iloitsen siitä, että olen saanut nyt työelämän suhteen helpomman jakson. Olen ehtinyt tuumailla paljon, mutta myös huomata, kuinka vaativa sitä itselleen joskus on. Olen onneksi toisia ihmisiä kohtaan paljon vähemmän vaativa! Huh, sentäs :)

Ollaanpas itsellemme kivoja, eiks? Olisko käytännön vinkkejä?

-rosalia 

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

uusi alku



Olen usein aloittanut blogin. Tavallisesti olen väsähtänyt melko nopeasti. Ihailen ihmisiä, jotka jaksavat ja ehtivät uskollisesti kirjoittaa.

Nyt kuitenkin suon itselleni -jälleen- uuden alun. Olen Instagramissa jakanut nimellä rosalianrunot, niin, no, runojani. Koska olen muutamalla eri tavalla luovuuttani jakava ihminen, haluan kuitenkin täällä blogissa antaa itselleni tilaa mahdollisesti myös muuhun jakamiseen. Siksi tämä on romukoppa! Kaikenlaista minulle rakasta sisältävä paikka. Toivottavasti tänne aikaa myöten löytäisi tiensä myös toiset luovat hullut <3.

No niin, jääköön tällä kertaa tähän. Hiljalleen rakennan sivuani, ollanpas kärsivällisiä!

Mukavaa päivää Sinulle!

-rosalia